Ensimmäinen viikko herkkulakkoa takana – miten meni?

No ei oo mennyt ihan niin kuin Strömsössä, ei. Dieetti kosahti heti alutekijöissään omaan mahdottomuuteensa, eli viikonlopun jo aiemmin sovittuihin menoihin. Kun piti valita perjantaina rahkan ja punkun + juustojen ynnä muiden herkkujen välillä ystävän saapuessa iltaa istumaan ja uutta asuntoa tsekkaamaan, voitte arvata mikä taho voitti.

Sunnuntaina puolestaan riisiä ja kanaa enemmän houkutteli tuohon ihan lähistölle avautunut Fu Man Lou -raflan buffa (suosittelen!!), jossa suuhun saattoi eksyä friteerattu herkku jos toinenkin. Iltalehden horoskooppikin sen tänä aamuna tiesi kertoa:

Viikonloppusi sujui varsin merkillisellä tavalla, olet itsekin hieman ällistynyt. No mokailu on ihan normaalia, rapatessa roiskuu. Tällä kertaa tavallista enemmän.

Mulla ei nyt jotenkin ole sydän mukana tässä projektissa. Oon perustyytyväinen omaan kroppaani tällaisenaan, mikä on tietysti hieno asia, mutta ei varsinaisesti auta pyrkimyksissä kohti siistimpää kesäkuntoa. Ja jotenkin tää kevät on niin ihmeellisen täynnä mitä hauskempia menoja ja tapaamisia, etten vaan yksinkertaisesti saa itsestäni esiin sellaista pingottajaa joka raahaisi omia eväitä mukaina ja siemailisi jäävettä kaikesta kaloripitoisesta juotavasta kieltäytyen. Ja koska punkku. <3

  

Ei tilanne kuitenkaan täysin toivoton ole, nimittäin se toinen päätavoite eli karkkien vähentäminen on sujunut ihan ok. Viikonloppuna tosin repsahdin (siinäkin), mut ainakaan en oo enää jatkanut jokapäiväistä napsimista. Ja viime viikolla arkipäivät söin suunnitelman mukaan, enkä palannut aina töistä kotiin kaupan herkkuhyllyjen kautta kuten sitä edellisellä viikolla.

Myös treenimotivaatio tuntuu taas löytyneen jäädäkseen – ainakin toistaiseksi, knock on wood. Salilla kävin viime viikolla kiltisti sen neljä kertaa, mikä suunnitelmaan kuuluukin. Mut että tällaista tällä kertaa. Hyvillä fiiliksillä repsahteluista huolimatta kohti uutta viikkoa – elämässä on kuitenkin muuta ihanaa ja tärkeätä vaikkei se sixpack sieltä esiin kuoriutuisikaan. ;)

Salimotivaattori löytyi lähempää kuin olisin osannut arvata…

Kadonneen salimotivaation metsästys on sujunut yllättävän hyvin. Ensimmäiset pari treeniä “tauon” jälkeen oli silkkaa nihkeyttä, mutta nyt on alkanut taas kulkea eikä salille meno nosta ahdistusfiiliksiä pintaan. Salimotivaattorikin löytyi hieman yllättävästä suunnasta – nimittäin omasta äidistäni.

Äitini on nyt innostunut salitreeneistä palkattuaan itselleen PT:n avuksi, ja eihän tuo alkuinnostus voi olla kuin tarttumatta! <3 Tuli taas niin elävästi mieleen ne omat alkuajat ja kuinka sitä silloin suorastaan imi kaikkea oppia ja vinkkejä sisäänsä. Oon myös hurjan ylpeä äidistäni, kun hän on saanut itsensä liikkeelle! Äitini on kärsinyt melkein koko ikänsä selkäongelmista, joten etenkin keskikropan lihasten treenaaminen onkin varsin tärkeä juttu. IMG_1419.JPG

Mitä tulee omiin treeneihin, jonkun uuden projektin tai tavoitteen kuitenkin itselleni kaipaisin. Kesäkuntoon 2015 (tai oikeastaan: risteilykuntoon 2015) on toki tavoite sekin, mutta ei kuitenkaan tarpeeksi konkreettinen tai innostava itsessään. Ehkä nyt kun on treenaillut ilman PT:tä ja/tai varsinaista saliohjelmaa jo pidemmän aikaa, se vapaus joka aluksi oli ihanaa, on muuttunut vähän puuduttavaksi.

No, pitää miettiä asiaa. Tärkeintä nyt kuitenkin, että olen saanut itseni taas potkittua sinne salille säännöllisesti ja siltä osin päässyt takaisin treenaamisen makuun. Muita tavoitteita ehtii miettiä ja asettaa myöhemminkin.

Sali(tonta)ahdistusta: Mistä löytää kadonnut motivaatio?

Let’s face it: en ole ollut se ahkerin punttipirkko viimeisen kuukauden aikana. Itseasiassa tsekkasin tilanteen juuri ja – vaikka asia olikin tiedossa – järkytyin silti sitä faktaa, että maaliskuun puolella liikuntaa on kertynyt surulliset alle kolme tuntia. Alle. Kolme. Tuntia.

Salilla olen käynyt tilastojen paljastavassa valossa tämän kuun aikana vain kaksi kertaa, ja lisäksi hyötyliikkunut 40 minuutin kävelylenkin verran. Ei paljoa kehuttavaa siis.

Helmikuun puolivälissä oli vielä hyvä meno ja treenien 2v vuosipäivä.
Helmikuun puolivälissä oli vielä hyvä meno ja treenien 2v vuosipäivä.

Se mikä alkoi muuttokiireillä, muuttui jossain vaiheessa kevät-tai-miksilie-väsymykseksi. Ja lopulta todelliseksi motivaatiopulaksi. Vielä helmikuussa juhlin innoissani, kun säännöllistä salitreeniä tuli täyteen tasan kaksi vuotta. Tässä kuussa olen juhlinut lähinnä ihan muista syistä skumppaa ja punaviiniä lipitellen.

Hyvä ystäväni on kysellyt multa moneen otteeseen viimeisten parin vuoden aikana, että mistä ihmeestä löydän motivaation treenaamiseen. Tällä hetkellä rehellisesti sanoen en yhtikäs mistään. Ahdistaa ajatus salille menosta, ja ahdistaa ajatus salille menemättömyydestä.

Salilla.. silloin joskus.
Salilla.. silloin joskus.

Ennen kuin vaivun toivottoman syvälle tähän kuoppaani, on aika ryhdistäytyä. Potkia tämä perse taas liikkeelle. Lempeästi. Tai ehkä vähän kovempiin otteisiin turvautuen, jos muukaan ei auta. Nyt on siis hyvä aika latoa pöytään ne tärkeimmät syyt, joita olen ystävälleni motivaatioon liittyen listannut.

Nämä ovat satunnaisessa järjestyksessä ne painavimmat syyt siihen, miksi treenaan. Tai vaikken nyt treenaisi, tulen pian taas treenaamaan.

  1. Tunne siitä, että ainakin tämä yksi asia on minun hallinnassani ja vain minä voin siihen vaikuttaa.
  2. Vielä muutamia vuosia sitten olin selkävammainen enkä saanut nostaa mitään muutamaa kiloa painavampaa. En halua tähän tilaan enää koskaan.
  3. Näen kuinka kroppani muovautuu ja muuttuu. Sitä on kiehtovaa seurata.
  4. Löydän itsestäni uusia sekä fyysisiä että henkisiä voimavaroja, joita en tiennyt omaavani.
  5. Saan oman hetken ja tauon kaikesta stressistä ja kiireistä – vaikka väkisin. Stressi ja kiire myös jäävät salille, ainakin hetkeksi.

Toivottavasti pian taas sisäistän nämä itsekin.

Norsuna posliinikaupassa, eli ensimmäinen kokemukseni salilta

Luin Hilla Maarian Kun kuntosali ahdisti. Ensimmäinen salikokemukseni… -bloggauksen ja kuulosti niin kovin tutulta, että muistin yhtäkkiä kirjoittaneeni aikanaan omatkin ajatukseni asian tiimoilta ylös. Tässä siis vihdoin julki omat tuntemukseni ensimmäisestä salikäynnistä lähes kaksi vuotta sitten.

Olo on epävarma ja ulkopuolinen. Kädet hikoavat. Syke nousee korkealle jo pelkkiä lämmittelylaitteita katsoessa. “Mitä ihmettä minä täällä teen” kaikuu päässä katsellessani treenattuja ihmisolentoja, joiden reviirille koen saapuneeni jonkinlaisen tunkeilijan lailla.

Mutta minulla on oikeus olla täällä”, muistutan itselleni ja pakotan itseni kapuamaan juoksumatolle.

Laitteen kymmenet säätömahdollisuudet meinaavat nostaa paniikin pintaan. Huomaan “quick start” -nappulan, ja huokaisen helpotuksesta. Juuri kun olen saanut itsevarmuuteni rippeitä kasattua ja oppinut säätämään kävelynopeutta kovemmalle, viereiseen laitteeseen nousee jumalaisella vartalolla varustettu nainen.

Tuo upea olento vierelläni venyttelee ensin gebardin sulavuudella, ja säätää sitten oman kävelytahtinsa sellaiseen vauhtiin, joka saa minut näyttämään sunnuntaipäivän laiskalta löntystelijältä. Tunnen itseni jälleen norsuksi posliinikaupassa, mutta päätän etten anna sen lannistaa.

Kun PT:ni saapuu hakemaan minut lämmittelyhuoneesta ensimmäiselle tunnille, en voi olla ilahtumatta; tunnen olevani jälleen turvassa. Itse tunti menee sumussa. En osaa mitään, en jaksa mitään, en tiedä mistään mitään. Mutta minä yritän.

salilla2

Välillä näen itseni peilien kautta ja masennun. En niinkään ulkoisten syiden vuoksi, vaan nähdessäni, kuinka tänne kuulumattomalta näytän epävarmuuden loistaessa koko olemuksestani. Räikeänä vastakohtana näen ympäri salia treenaavat ihmiset, jotka tietävät mitä tekevät ja hehkuvat hyvää oloa, varmuutta.

PTn näyttäessä liikkeiden oikeaoppista suoritustapaa, en oikein tiedä miten seisoa ja missä pitää käsiä. Kuinka kömpelö voikaan ihmisen olo olla!

Joudumme vaihtamaan harjoitusohjelmasta muutaman suunnitellun liikkeen toiseen, kun en yksinkertaisesti jaksa kaikkia ohjelmaan merkittyjä liikkeitä. Olen heikommassa kunnossa kuin luulinkaan.

Todellisuus iskee laite laitteelta vasten naamaa kuin märkä rätti, mutta PT jaksaa pysyä positiivisena ja kannustavana. “Nyt on tärkeintä keskittyä vain siihen että teet liikkeet puhtaasti. Kyllä ne painot siitä kasvaa nopeammin kuin huomaatkaan.” Hymyilen, kunnes lihaksissa rähjäävä kipu ottaa jälleen vallan ja saa kasvoille nousevan irvistyksen pyyhkimään ilon rippeet ilmeestäni.

Kun tunti päättyy, oloni on sekava. Olen onnellinen, koska selvisin. Olen järkyttynyt, koska olen vielä huonommassa kunnossa kuin kuvittelin – ja minä sentään etukäteen varoitin PT:täni siitä, että olen rapakunnossa. Olen väsynyt, pelkään etteivät jalkani kanna kotiin asti.

Kyllä ne kantavat, mutta seuraavat päivät joudun pyytämään avomieheltäni apua sohvalta ylöspääsyyn. Ja sitten onkin jo seuraavan treenin aika…

Is it friday yet?

Viikonlopusta ei ihan hirveesti ole kerrottavaa, kun koko paripäiväisen setin jännittävin osuus oli ylläriajautuminen YLE:n uutislähetykseen autoliikkeessä vieraillessa. Eli business as usual.

18012014-3

Huomenna alkaakin sitten PT-treenit ja uutta saliohjelmaa luvassa, eli jos vanhat merkit pitää pintansa niin seuraavan pari viikkoa saa käyttää luovuutta sellaisissa asioissa kuin sohvalta nouseminen ja wc-pöntölle laskeutuminen. Niin ja ehkä ärsyttävin kaikista: rintsikoiden kiinnitys sekä avaus. Ei ole yksi tai kaksi kertaa kun yläkropan treenien jälkeen oon viimeksi mainitussa joutunut pyytämään avomiehen avustusta.

18012014-2

Toukokuun lopulla ollaan suuntaamassa kaveriporukan kanssa Välimerelle risteilemään, eli voisin vaikka ottaa kevään tavoitteeksi nyt kaivella esiin niitä kuvitteellisia vatsalihaspalikoita ynnä muita lihaksia syksyn aikana kerrytetyn rasvakerroksen bulkkikuurin jäljiltä.

18012014-1