Salimotivaattori löytyi lähempää kuin olisin osannut arvata…

Kadonneen salimotivaation metsästys on sujunut yllättävän hyvin. Ensimmäiset pari treeniä “tauon” jälkeen oli silkkaa nihkeyttä, mutta nyt on alkanut taas kulkea eikä salille meno nosta ahdistusfiiliksiä pintaan. Salimotivaattorikin löytyi hieman yllättävästä suunnasta – nimittäin omasta äidistäni.

Äitini on nyt innostunut salitreeneistä palkattuaan itselleen PT:n avuksi, ja eihän tuo alkuinnostus voi olla kuin tarttumatta! <3 Tuli taas niin elävästi mieleen ne omat alkuajat ja kuinka sitä silloin suorastaan imi kaikkea oppia ja vinkkejä sisäänsä. Oon myös hurjan ylpeä äidistäni, kun hän on saanut itsensä liikkeelle! Äitini on kärsinyt melkein koko ikänsä selkäongelmista, joten etenkin keskikropan lihasten treenaaminen onkin varsin tärkeä juttu. IMG_1419.JPG

Mitä tulee omiin treeneihin, jonkun uuden projektin tai tavoitteen kuitenkin itselleni kaipaisin. Kesäkuntoon 2015 (tai oikeastaan: risteilykuntoon 2015) on toki tavoite sekin, mutta ei kuitenkaan tarpeeksi konkreettinen tai innostava itsessään. Ehkä nyt kun on treenaillut ilman PT:tä ja/tai varsinaista saliohjelmaa jo pidemmän aikaa, se vapaus joka aluksi oli ihanaa, on muuttunut vähän puuduttavaksi.

No, pitää miettiä asiaa. Tärkeintä nyt kuitenkin, että olen saanut itseni taas potkittua sinne salille säännöllisesti ja siltä osin päässyt takaisin treenaamisen makuun. Muita tavoitteita ehtii miettiä ja asettaa myöhemminkin.

Sali(tonta)ahdistusta: Mistä löytää kadonnut motivaatio?

Let’s face it: en ole ollut se ahkerin punttipirkko viimeisen kuukauden aikana. Itseasiassa tsekkasin tilanteen juuri ja – vaikka asia olikin tiedossa – järkytyin silti sitä faktaa, että maaliskuun puolella liikuntaa on kertynyt surulliset alle kolme tuntia. Alle. Kolme. Tuntia.

Salilla olen käynyt tilastojen paljastavassa valossa tämän kuun aikana vain kaksi kertaa, ja lisäksi hyötyliikkunut 40 minuutin kävelylenkin verran. Ei paljoa kehuttavaa siis.

Helmikuun puolivälissä oli vielä hyvä meno ja treenien 2v vuosipäivä.
Helmikuun puolivälissä oli vielä hyvä meno ja treenien 2v vuosipäivä.

Se mikä alkoi muuttokiireillä, muuttui jossain vaiheessa kevät-tai-miksilie-väsymykseksi. Ja lopulta todelliseksi motivaatiopulaksi. Vielä helmikuussa juhlin innoissani, kun säännöllistä salitreeniä tuli täyteen tasan kaksi vuotta. Tässä kuussa olen juhlinut lähinnä ihan muista syistä skumppaa ja punaviiniä lipitellen.

Hyvä ystäväni on kysellyt multa moneen otteeseen viimeisten parin vuoden aikana, että mistä ihmeestä löydän motivaation treenaamiseen. Tällä hetkellä rehellisesti sanoen en yhtikäs mistään. Ahdistaa ajatus salille menosta, ja ahdistaa ajatus salille menemättömyydestä.

Salilla.. silloin joskus.
Salilla.. silloin joskus.

Ennen kuin vaivun toivottoman syvälle tähän kuoppaani, on aika ryhdistäytyä. Potkia tämä perse taas liikkeelle. Lempeästi. Tai ehkä vähän kovempiin otteisiin turvautuen, jos muukaan ei auta. Nyt on siis hyvä aika latoa pöytään ne tärkeimmät syyt, joita olen ystävälleni motivaatioon liittyen listannut.

Nämä ovat satunnaisessa järjestyksessä ne painavimmat syyt siihen, miksi treenaan. Tai vaikken nyt treenaisi, tulen pian taas treenaamaan.

  1. Tunne siitä, että ainakin tämä yksi asia on minun hallinnassani ja vain minä voin siihen vaikuttaa.
  2. Vielä muutamia vuosia sitten olin selkävammainen enkä saanut nostaa mitään muutamaa kiloa painavampaa. En halua tähän tilaan enää koskaan.
  3. Näen kuinka kroppani muovautuu ja muuttuu. Sitä on kiehtovaa seurata.
  4. Löydän itsestäni uusia sekä fyysisiä että henkisiä voimavaroja, joita en tiennyt omaavani.
  5. Saan oman hetken ja tauon kaikesta stressistä ja kiireistä – vaikka väkisin. Stressi ja kiire myös jäävät salille, ainakin hetkeksi.

Toivottavasti pian taas sisäistän nämä itsekin.