“Sä saat potkut!”

Okei, asiaa ei ilmaistu ihan noin hjallismaisen tylysti, mutta viestin ydinajatuksesta tuli kuitenkin todellisuutta eilisen työpäivän päätteeksi. Sain elämäni ensimmäisen lopputilin.

Koska tilanne on mikä on, ja koska tuotannolliset ja taloudelliset syyt. Mitään sen suurempaa draamaa ei irtisanomiseen siis liittynyt, ja tiedän että päätös oli vaikea sille toisellekin osapuolelle. Kolmen hengen firmassa ei kuitenkaan ollut kovin montaa kenestä valita – etenkin kun yksi meistä (tai: heistä) sattuu olemaan firman toimari.

Tämä uhkakuva on leijaillut yllä jo pidemmän aikaa, joten aivan puskista päätös ei tullut. Mutta järkytti se silti, tietenkin. Ei kai kukaan ole koskaan kokenut irtisanomista erityisen mukavana toimenpiteenä, vaikka miten olisi osannut asiaan henkisesti varautua.

P3160397

Eilinen ilta menikin sitten, no, hieman eri merkeissä kuin miten olin alunperin ajatellut maanantai-illan viettää. Sali vaihtui sohvan nurkkaan ja treenijuoma pullolliseen (jos toiseenkin) punkkua. Koska mikäpä muu hukuttaisi murheet ja surut yhtä turvallisen lämpöiseen syliinsä, kuin tuo ihana mutta petollinen punainen juoma.

Työvelvoite jatkuu vielä pari viikkoa, mikä on katkeransuloista sinänsä. Jollain tapaa oli aamulla helpompaa riuhtaista itsensä töihin kuin mitään ei olisi tapahtunut, kuin jäädä sängyn pohjalle hiljaisuutta kuuntelemaan. Kääntöpuolen taas voi varmasti jokainen ymmärtää – motivaatio ja innostus siihen varsinaiseen työntekoon ei ehkä näissä olosuhteissa ole aivan huipussaan. Vaikka parhaani toki yhä yritän tehdä.

Mitäs nyt sitten? Ei muuta kuin hetki puhaltelua ja sitten leuka ylhäällä uusia haasteita etsimään. Elämä ei lopu tähän, ja ehkä tämä on jonkin uuden hienon alku. Kyllä mä pärjään.