“Sä saat potkut!”

Okei, asiaa ei ilmaistu ihan noin hjallismaisen tylysti, mutta viestin ydinajatuksesta tuli kuitenkin todellisuutta eilisen työpäivän päätteeksi. Sain elämäni ensimmäisen lopputilin.

Koska tilanne on mikä on, ja koska tuotannolliset ja taloudelliset syyt. Mitään sen suurempaa draamaa ei irtisanomiseen siis liittynyt, ja tiedän että päätös oli vaikea sille toisellekin osapuolelle. Kolmen hengen firmassa ei kuitenkaan ollut kovin montaa kenestä valita – etenkin kun yksi meistä (tai: heistä) sattuu olemaan firman toimari.

Tämä uhkakuva on leijaillut yllä jo pidemmän aikaa, joten aivan puskista päätös ei tullut. Mutta järkytti se silti, tietenkin. Ei kai kukaan ole koskaan kokenut irtisanomista erityisen mukavana toimenpiteenä, vaikka miten olisi osannut asiaan henkisesti varautua.

P3160397

Eilinen ilta menikin sitten, no, hieman eri merkeissä kuin miten olin alunperin ajatellut maanantai-illan viettää. Sali vaihtui sohvan nurkkaan ja treenijuoma pullolliseen (jos toiseenkin) punkkua. Koska mikäpä muu hukuttaisi murheet ja surut yhtä turvallisen lämpöiseen syliinsä, kuin tuo ihana mutta petollinen punainen juoma.

Työvelvoite jatkuu vielä pari viikkoa, mikä on katkeransuloista sinänsä. Jollain tapaa oli aamulla helpompaa riuhtaista itsensä töihin kuin mitään ei olisi tapahtunut, kuin jäädä sängyn pohjalle hiljaisuutta kuuntelemaan. Kääntöpuolen taas voi varmasti jokainen ymmärtää – motivaatio ja innostus siihen varsinaiseen työntekoon ei ehkä näissä olosuhteissa ole aivan huipussaan. Vaikka parhaani toki yhä yritän tehdä.

Mitäs nyt sitten? Ei muuta kuin hetki puhaltelua ja sitten leuka ylhäällä uusia haasteita etsimään. Elämä ei lopu tähän, ja ehkä tämä on jonkin uuden hienon alku. Kyllä mä pärjään.

Uusi koti <3

Viime viikot, tai ehkä oikeammin kuukaudet, on olleet lievästi sanottuna hektisiä. Muutettiin kuun vaihteessa uuteen asuntoon, eli viimeiset hetket vanhalla asunnolla vietettiin tiiviisti muuttolaatikoita pakkailleen ja tavaramäärää kiroten. Maaliskuu puolestaan on mennyt laatikoiden purkuun (ja edelleen tavaramäärää kiroten).

Mutta en voi sanoin kuvailla, miten kaiken vaivan ja ajan arvoista koko homma oli. Uusi koti on, no, Koti. Sitä se oli heti alusta lähtien, vain muutaman siellä vietetyn yön jälkeen. Edellinen asunto taas oli jotain ihan muuta. Paikka, jossa käytiin nukkumassa, syömässä, olemassa, rakastamassa ja riitelemässäkin. Mutta koti se ei koskaan ollut.

A photo posted by Miia (@trisu) on

Olo on ollut ihmeen kevyt ja onnellinen, kaikesta väsymyksestä huolimatta. Ehkä ensimmäistä kertaa koskaan kotona ollessa tuntuu siltä, että olen siellä missä mun kuuluu olla. En tunne levottomuutta joka saa haikailemaan muualle. On turvallinen ja hyvä olla.

Luvassa on sekä tulevien kuukausien että vuoden aikana muutenkin niin ihania juttuja, että yleisfiilis on pakostikin korkealla. Just nyt on aika jees. <3

Very often a change of self is needed more than a change of scene

Otsikossa tiivistyy aika pitkälti se, mitä olen tässä kuluneen kuukauden aikana pohtinut. Viimeiset pari vuotta mulla on ollut jatkuvasti tietynlainen stressi takaraivossa. Oon miettinyt suuntaani elämässä ja ehkä eniten sitä, että pian täytyisi ryhtyä toteuttamaan sitä ainoaa selkeää haavetta joka mulla on moniin vuosiin ollut: hetkellinen muutto ulkomaille.

Ainoa vaan, että mulla ei ole ollut minkäänlaista käsitystä a) siitä minne haluan mennä b) siitä mitä haluan ko. lokaatiossa tehdä. Eli käytännössä ei minkäänlaista suunnitelmaa, johon tarttua ja jota lähteä konkreettisesti työstämään eteenpäin. Yritäpä siinä sitten laatia matkasuunnitelmaa, saati saada avomiestä innostumaan tästä epämääräisestä ideasta…

Ainakaan toivottavasti. #monday #quote #life

A photo posted by Miia (@trisu) on

Viimeiset pari vuotta oon siis ollut jonkinlaisessa limbossa. Joululomalla sain onneks vähän aikaa ja etäisyyttä kaikkeen, ja tajusin yhtäkkiä varsin selkeästi, että oon onnistunut putoamaan 30v kriisin syövereihin. Kesällä tulee täyteen tuo maaginen luku, jota ennen olin kai omassa mielessäni kuvitellut tehneeni jotain enemmän. Päässeeni jotenkin pidemmälle. En tiedä. No, odotukset JOSTAIN suuresta nimettömästä, jonka olisi pitänyt tapahtua ennenkuin se 30v tulee täyteen. Ah tätä länsimaisen ihmisen ahdinkoa. ;)

Juteltuani tästä rakkaan (ja itseäni huomattavasti fiksumman) avomiehen kanssa, päätin antaa itselleni välivuoden matkahaaveilusta ja keskittyä pitkästä aikaa siihen, että opettelen nauttimaan nykyhetkestä. Koska tässä kaikessa “shoulda woulda coulda” -stressissäni oon unohtanut elää ja iloita niistä pienistä hetkistä, joita jokainen päivä on täynnä.

Tästä tulee myös varmasti monin tavoin muutoksen vuosi. Töissä tapahtuu kaikenlaisia uudistuksia joiden vuoksi joudun vakavasti miettimään itsekin, mitä oikeasti haluan tehdä ja kuinka päiväni käyttää. Mutta tätä en aio alkaa stressaamaan, vaan otan ennemminkin rauhallisena tutkimusmatkana itseeni. Annan itselleni ja ajatuksilleni aikaa. Enkä toisaalta kuitenkaan anna sitä aikaa niille ajatuksille liikaa, koska ylianalysointi ei johda mihinkään. En halua enää haaskata yhtäkään vuotta sumussa – välillä voi vaan olla.

Tämän vuoden aikana haluun myös keskittyä entistä enemmän hyvinvointiini, niin henkiseen kuin fyysiseen. En tiedä miksi, mutta mulla on kutina että tästä tulee hyvä vuosi. Aion tehdä siitä sellaisen. Ja tämä olkoon uudenvuoden lupaukseni itselleni. Just breathe.