Norsuna posliinikaupassa, eli ensimmäinen kokemukseni salilta

Luin Hilla Maarian Kun kuntosali ahdisti. Ensimmäinen salikokemukseni… -bloggauksen ja kuulosti niin kovin tutulta, että muistin yhtäkkiä kirjoittaneeni aikanaan omatkin ajatukseni asian tiimoilta ylös. Tässä siis vihdoin julki omat tuntemukseni ensimmäisestä salikäynnistä lähes kaksi vuotta sitten.

Olo on epävarma ja ulkopuolinen. Kädet hikoavat. Syke nousee korkealle jo pelkkiä lämmittelylaitteita katsoessa. “Mitä ihmettä minä täällä teen” kaikuu päässä katsellessani treenattuja ihmisolentoja, joiden reviirille koen saapuneeni jonkinlaisen tunkeilijan lailla.

Mutta minulla on oikeus olla täällä”, muistutan itselleni ja pakotan itseni kapuamaan juoksumatolle.

Laitteen kymmenet säätömahdollisuudet meinaavat nostaa paniikin pintaan. Huomaan “quick start” -nappulan, ja huokaisen helpotuksesta. Juuri kun olen saanut itsevarmuuteni rippeitä kasattua ja oppinut säätämään kävelynopeutta kovemmalle, viereiseen laitteeseen nousee jumalaisella vartalolla varustettu nainen.

Tuo upea olento vierelläni venyttelee ensin gebardin sulavuudella, ja säätää sitten oman kävelytahtinsa sellaiseen vauhtiin, joka saa minut näyttämään sunnuntaipäivän laiskalta löntystelijältä. Tunnen itseni jälleen norsuksi posliinikaupassa, mutta päätän etten anna sen lannistaa.

Kun PT:ni saapuu hakemaan minut lämmittelyhuoneesta ensimmäiselle tunnille, en voi olla ilahtumatta; tunnen olevani jälleen turvassa. Itse tunti menee sumussa. En osaa mitään, en jaksa mitään, en tiedä mistään mitään. Mutta minä yritän.

salilla2

Välillä näen itseni peilien kautta ja masennun. En niinkään ulkoisten syiden vuoksi, vaan nähdessäni, kuinka tänne kuulumattomalta näytän epävarmuuden loistaessa koko olemuksestani. Räikeänä vastakohtana näen ympäri salia treenaavat ihmiset, jotka tietävät mitä tekevät ja hehkuvat hyvää oloa, varmuutta.

PTn näyttäessä liikkeiden oikeaoppista suoritustapaa, en oikein tiedä miten seisoa ja missä pitää käsiä. Kuinka kömpelö voikaan ihmisen olo olla!

Joudumme vaihtamaan harjoitusohjelmasta muutaman suunnitellun liikkeen toiseen, kun en yksinkertaisesti jaksa kaikkia ohjelmaan merkittyjä liikkeitä. Olen heikommassa kunnossa kuin luulinkaan.

Todellisuus iskee laite laitteelta vasten naamaa kuin märkä rätti, mutta PT jaksaa pysyä positiivisena ja kannustavana. “Nyt on tärkeintä keskittyä vain siihen että teet liikkeet puhtaasti. Kyllä ne painot siitä kasvaa nopeammin kuin huomaatkaan.” Hymyilen, kunnes lihaksissa rähjäävä kipu ottaa jälleen vallan ja saa kasvoille nousevan irvistyksen pyyhkimään ilon rippeet ilmeestäni.

Kun tunti päättyy, oloni on sekava. Olen onnellinen, koska selvisin. Olen järkyttynyt, koska olen vielä huonommassa kunnossa kuin kuvittelin – ja minä sentään etukäteen varoitin PT:täni siitä, että olen rapakunnossa. Olen väsynyt, pelkään etteivät jalkani kanna kotiin asti.

Kyllä ne kantavat, mutta seuraavat päivät joudun pyytämään avomieheltäni apua sohvalta ylöspääsyyn. Ja sitten onkin jo seuraavan treenin aika…

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *