Salimotivaattori löytyi lähempää kuin olisin osannut arvata…

Kadonneen salimotivaation metsästys on sujunut yllättävän hyvin. Ensimmäiset pari treeniä “tauon” jälkeen oli silkkaa nihkeyttä, mutta nyt on alkanut taas kulkea eikä salille meno nosta ahdistusfiiliksiä pintaan. Salimotivaattorikin löytyi hieman yllättävästä suunnasta – nimittäin omasta äidistäni.

Äitini on nyt innostunut salitreeneistä palkattuaan itselleen PT:n avuksi, ja eihän tuo alkuinnostus voi olla kuin tarttumatta! <3 Tuli taas niin elävästi mieleen ne omat alkuajat ja kuinka sitä silloin suorastaan imi kaikkea oppia ja vinkkejä sisäänsä. Oon myös hurjan ylpeä äidistäni, kun hän on saanut itsensä liikkeelle! Äitini on kärsinyt melkein koko ikänsä selkäongelmista, joten etenkin keskikropan lihasten treenaaminen onkin varsin tärkeä juttu. IMG_1419.JPG

Mitä tulee omiin treeneihin, jonkun uuden projektin tai tavoitteen kuitenkin itselleni kaipaisin. Kesäkuntoon 2015 (tai oikeastaan: risteilykuntoon 2015) on toki tavoite sekin, mutta ei kuitenkaan tarpeeksi konkreettinen tai innostava itsessään. Ehkä nyt kun on treenaillut ilman PT:tä ja/tai varsinaista saliohjelmaa jo pidemmän aikaa, se vapaus joka aluksi oli ihanaa, on muuttunut vähän puuduttavaksi.

No, pitää miettiä asiaa. Tärkeintä nyt kuitenkin, että olen saanut itseni taas potkittua sinne salille säännöllisesti ja siltä osin päässyt takaisin treenaamisen makuun. Muita tavoitteita ehtii miettiä ja asettaa myöhemminkin.

Sali(tonta)ahdistusta: Mistä löytää kadonnut motivaatio?

Let’s face it: en ole ollut se ahkerin punttipirkko viimeisen kuukauden aikana. Itseasiassa tsekkasin tilanteen juuri ja – vaikka asia olikin tiedossa – järkytyin silti sitä faktaa, että maaliskuun puolella liikuntaa on kertynyt surulliset alle kolme tuntia. Alle. Kolme. Tuntia.

Salilla olen käynyt tilastojen paljastavassa valossa tämän kuun aikana vain kaksi kertaa, ja lisäksi hyötyliikkunut 40 minuutin kävelylenkin verran. Ei paljoa kehuttavaa siis.

Helmikuun puolivälissä oli vielä hyvä meno ja treenien 2v vuosipäivä.
Helmikuun puolivälissä oli vielä hyvä meno ja treenien 2v vuosipäivä.

Se mikä alkoi muuttokiireillä, muuttui jossain vaiheessa kevät-tai-miksilie-väsymykseksi. Ja lopulta todelliseksi motivaatiopulaksi. Vielä helmikuussa juhlin innoissani, kun säännöllistä salitreeniä tuli täyteen tasan kaksi vuotta. Tässä kuussa olen juhlinut lähinnä ihan muista syistä skumppaa ja punaviiniä lipitellen.

Hyvä ystäväni on kysellyt multa moneen otteeseen viimeisten parin vuoden aikana, että mistä ihmeestä löydän motivaation treenaamiseen. Tällä hetkellä rehellisesti sanoen en yhtikäs mistään. Ahdistaa ajatus salille menosta, ja ahdistaa ajatus salille menemättömyydestä.

Salilla.. silloin joskus.
Salilla.. silloin joskus.

Ennen kuin vaivun toivottoman syvälle tähän kuoppaani, on aika ryhdistäytyä. Potkia tämä perse taas liikkeelle. Lempeästi. Tai ehkä vähän kovempiin otteisiin turvautuen, jos muukaan ei auta. Nyt on siis hyvä aika latoa pöytään ne tärkeimmät syyt, joita olen ystävälleni motivaatioon liittyen listannut.

Nämä ovat satunnaisessa järjestyksessä ne painavimmat syyt siihen, miksi treenaan. Tai vaikken nyt treenaisi, tulen pian taas treenaamaan.

  1. Tunne siitä, että ainakin tämä yksi asia on minun hallinnassani ja vain minä voin siihen vaikuttaa.
  2. Vielä muutamia vuosia sitten olin selkävammainen enkä saanut nostaa mitään muutamaa kiloa painavampaa. En halua tähän tilaan enää koskaan.
  3. Näen kuinka kroppani muovautuu ja muuttuu. Sitä on kiehtovaa seurata.
  4. Löydän itsestäni uusia sekä fyysisiä että henkisiä voimavaroja, joita en tiennyt omaavani.
  5. Saan oman hetken ja tauon kaikesta stressistä ja kiireistä – vaikka väkisin. Stressi ja kiire myös jäävät salille, ainakin hetkeksi.

Toivottavasti pian taas sisäistän nämä itsekin.

Kun kroppa sanoo seis – keventelyä syömisissä ja treeneissä

Pieni recap viime viikoista:

  • Karkkilakkoa on nyt takana yli kuukausi (!!!) ja edessä enää about viikko. Eli ens viikolla tyhjentämään Makuunin irtokarkkilaarit palautan karkkipäivän kuvioihin. Tosin lakko on sujunut oikeastaan yllättävän hyvin, eli sen suurempia mielitekoja ei oo enää pariin viikkoon ollut. Tosin tästä saan varmaan kiittää seuraavaa kohtaa, nimittäin…
  • Aloitin dieetin kaksi viikkoa sitten. Tilasin erikseen tätä varten mulle suunnitellun ruokavalion, jota oon noudattanut kiltisti muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta (sanoi hän viinilasi kädessään). Taas sai yllättyä siitä, miten paljon ruokaa saa syödä kun vaan ainesosat on kunnossa. Tän niin sanotun dieetin aion vetää rennolla otteella ja niin kauan kuin mielekkäältä tuntuu. Koska, noh, rakastan hyvää ruokaa, juomaa ja ystävieni kanssa vietettyjä dinner-iltamia liikaa ryhtyäkseni moneksi kuukaudeksi natseilemaan asian kanssa. Eikä tässä kuitenkaan mihinkään kisoihin olla suuntaamassa, vaan lähinnä kesäkuntoa kaivamassa vyötärölle ja takalistoon kertyneiden joulusuklaiden alta.

Terkut kotisohvalta

  • Pidin kevennetyn viikon suunniteltua aiemmin, eli tällä viikolla. Ilmeisesti dieetti + pari täysillä vedettyä treeniviikkoa + työstressi veti kropan niin sippiin, ettei oikein muuta voinut. Mun oli tarkoitus vetää vielä tämä viikko kovaa ja kevennellä ens viikolla, mutta kun alkuviikosta sekä töissä, kotona että salilla suunnisti zombieta muistuttava ihmisolento, totesin että kroppaa täytyy nyt kuunnella ja totella. Mikä olikin ihan hyvä idea – sen verran raskaalta on jopa kevennetyt treenit tuntuneet.

Pitkästä aikaa pidän nyt loppuviikonlopun kokonaan vapaana treeneistä, että saa yhden täydellisen lepopäivän viikkoon. Ei töitä, ei salia, ei mitään muuta kuin sohvalla möllöttelyä ja päikkäreitä. Ja tänään vähän punaviiniä huomisen salittoman sunnuntain kuniaksi. Toivottavasti ens viikolla on keventelyt ja lepo menneet perille!

Norsuna posliinikaupassa, eli ensimmäinen kokemukseni salilta

Luin Hilla Maarian Kun kuntosali ahdisti. Ensimmäinen salikokemukseni… -bloggauksen ja kuulosti niin kovin tutulta, että muistin yhtäkkiä kirjoittaneeni aikanaan omatkin ajatukseni asian tiimoilta ylös. Tässä siis vihdoin julki omat tuntemukseni ensimmäisestä salikäynnistä lähes kaksi vuotta sitten.

Olo on epävarma ja ulkopuolinen. Kädet hikoavat. Syke nousee korkealle jo pelkkiä lämmittelylaitteita katsoessa. “Mitä ihmettä minä täällä teen” kaikuu päässä katsellessani treenattuja ihmisolentoja, joiden reviirille koen saapuneeni jonkinlaisen tunkeilijan lailla.

Mutta minulla on oikeus olla täällä”, muistutan itselleni ja pakotan itseni kapuamaan juoksumatolle.

Laitteen kymmenet säätömahdollisuudet meinaavat nostaa paniikin pintaan. Huomaan “quick start” -nappulan, ja huokaisen helpotuksesta. Juuri kun olen saanut itsevarmuuteni rippeitä kasattua ja oppinut säätämään kävelynopeutta kovemmalle, viereiseen laitteeseen nousee jumalaisella vartalolla varustettu nainen.

Tuo upea olento vierelläni venyttelee ensin gebardin sulavuudella, ja säätää sitten oman kävelytahtinsa sellaiseen vauhtiin, joka saa minut näyttämään sunnuntaipäivän laiskalta löntystelijältä. Tunnen itseni jälleen norsuksi posliinikaupassa, mutta päätän etten anna sen lannistaa.

Kun PT:ni saapuu hakemaan minut lämmittelyhuoneesta ensimmäiselle tunnille, en voi olla ilahtumatta; tunnen olevani jälleen turvassa. Itse tunti menee sumussa. En osaa mitään, en jaksa mitään, en tiedä mistään mitään. Mutta minä yritän.

salilla2

Välillä näen itseni peilien kautta ja masennun. En niinkään ulkoisten syiden vuoksi, vaan nähdessäni, kuinka tänne kuulumattomalta näytän epävarmuuden loistaessa koko olemuksestani. Räikeänä vastakohtana näen ympäri salia treenaavat ihmiset, jotka tietävät mitä tekevät ja hehkuvat hyvää oloa, varmuutta.

PTn näyttäessä liikkeiden oikeaoppista suoritustapaa, en oikein tiedä miten seisoa ja missä pitää käsiä. Kuinka kömpelö voikaan ihmisen olo olla!

Joudumme vaihtamaan harjoitusohjelmasta muutaman suunnitellun liikkeen toiseen, kun en yksinkertaisesti jaksa kaikkia ohjelmaan merkittyjä liikkeitä. Olen heikommassa kunnossa kuin luulinkaan.

Todellisuus iskee laite laitteelta vasten naamaa kuin märkä rätti, mutta PT jaksaa pysyä positiivisena ja kannustavana. “Nyt on tärkeintä keskittyä vain siihen että teet liikkeet puhtaasti. Kyllä ne painot siitä kasvaa nopeammin kuin huomaatkaan.” Hymyilen, kunnes lihaksissa rähjäävä kipu ottaa jälleen vallan ja saa kasvoille nousevan irvistyksen pyyhkimään ilon rippeet ilmeestäni.

Kun tunti päättyy, oloni on sekava. Olen onnellinen, koska selvisin. Olen järkyttynyt, koska olen vielä huonommassa kunnossa kuin kuvittelin – ja minä sentään etukäteen varoitin PT:täni siitä, että olen rapakunnossa. Olen väsynyt, pelkään etteivät jalkani kanna kotiin asti.

Kyllä ne kantavat, mutta seuraavat päivät joudun pyytämään avomieheltäni apua sohvalta ylöspääsyyn. Ja sitten onkin jo seuraavan treenin aika…

Sohvaperunasta saliaddiktiksi 365 päivässä?

Kuntoiluun ja hyvinvointiin keskittyvän sivuston tuottajana ei ole mitään helppoa tapaa sanoa tätä. No, tässä se nyt kuitenkin tulee: olen laiska ja mukavuudenhaluinen ihminen.

Siis sellainen, joka istuu mieluummin sohvalla karkkipussi kädessä possun kuvilla varustettu pyjama yllään, kuin spurttailee juoksumaastoissa sykkeen hipoessa huippulukemia ihan vain siksi että liikunta nyt on vaan niin ihanaa. Tässä vielä toinenkin tunnustus: liikunta yleisesti ottaen ei ole koskaan ollut mun mielestä erityisen ihanaa.

Älkää ymmärtäkö väärin. Olen kyllä aina ollut jollain tasolla kiinnostunut terveellisistä elämäntavoista, liikunnasta ja ruokavalion merkityksestä. Mikään edellä mainituista ei kuitenkaan ole koskaan liittynyt elämääni kovin luontaisesti, ja se kuuluista laiskuus sekä mukavuudenhalu on saanut jämähtämään vanhoihin opittuihin rutiineihin.

Voidaan myös sanoa, ettei pitkäjänteisyys ole parhaita puoliani. Saatan innostua sekunneissa jostakin jutusta, ja parin viikon päästä jättää projektin kesken alkuhuuman lopahtaessa. (Tämä blogi ei varmaan ole mikään huonoin esimerkki aiheesta…)

Palataanpas reilu vuosi ajassa taaksepäin. Copy+paste tekniikka kertoo, että kirjoittelin silloin kahdessa erillisessä blogipostauksessa hyvinkin tarkalleen näin.

2.12.2012

Jotta seuraavasta puolesta vuodesta selvittäisiin hengissä, aattelin aloitella kuntoiluprojektia samalla! Nykyisällään mun kuntoilu rajoittuu lähinnä siihen, että kävelen pari kertaa viikossa viereiseen Makuuniin ostamaan karkkia. Ja koska lähdetään aika nollista, soitin jo alustavasti yhdelle lähisalille ja tiedustelin personal trainer -palveluista. Voi nimittäin olla, että tän perseen liikkeelle potkimiseen tarvitaan vähän muutakin kuin omaa tahdonvoimaa…

13.2.2013

Tänään tämä herkkuperse ottaa vihdoinkin askeleen kohti Parempaa Elämää. Nimittäin nyt se on vihdoin tehty: oon buukannut itselleni kymmenen PT-tapaamista salitreenien merkeissä. Punnitsin asiaa pitkään pennosia laskeskellen ja homman hintavuutta harmitellen, mutta tajusin lopulta, että en mä vaan yksinkertaisesti saa itseäni sohvalta ylös ja treenaamisen makuun ilman apuvoimia. Sitäpaitsi voiko olla parempaa tapaa sijoittaa rahaa, kuin oma terveys ja hyvinvointi?

Ja nyt hyppy takaisin tähän päivään. Ehkä kukaan ei voi koskaan ymmärtää, miten uskomattoman älyttömän käsittämättömän tajutonta on se, että tuosta kaikesta on vuosi. Ja että sen vuoden aikana olen oikeasti saanut jotain aikaiseksi!

Päätin tuolloin vuosi sitten, että aloitan projektin: lupasin itselleni käydä tulevan vuoden ajan säännöllisesti ja aktiivisesti salilla, piste. Ei muttia, ei tekosyitä, ei suunnitelmia vaan toimintaa. Vuoden valitsin määräajaksi ihan vain siksi, että ajattelin tuossa ajassa saliharrastuksesta muotoutuvan tapa tai rutiini, jonka lopettaminen ei tulisi kysymykseensään. (Erään tutkimuksen mukaan tavan muodostumiseen voi kulua jopa 254 päivää tai enemmän.) No, tästä voidaan nyt jälkiviisaana olla montaa mieltä, mutta ihan hyvä etten tiennyt silloin kaikkea mitä tiedän nyt.

Maailmassa on hirmuisesti ihmisiä, joiden elämään liikkuminen ja urheilu on kuulunut aina. Törmään näihin ihmisiin harva se päivä salilla. Heidän tapauksessaan ongelmat muodostuvat useimmiten lähinnä siitä, että treenaamiseen tulee syystä tai toisesta vuoden tai parin tauko, jonka jälkeen takaisin treenien pariin hyppääminen voi tuntua takkuisalta. Näiden ihmisten voi olla mahdotonta ymmärtää, kuinka vaikeaa sinne treenimaailmaan ujuttautuminen on sellaiselle, joka ei siellä ole koskaan edes ollut. Saatika säännöllisen urheiluharrastuksen kehittäminen ja vaaliminen. En sano että se sujuisi keneltäkään täysin ilman töitä ja omaa vahvaa panosta, mutta silti.

Koska en itse ole koskaan ollut “urheilullinen” tai harrastanut (säännöllistä) liikuntaa, en totta puhuen odottanut kovin suuria itseltäni nytkään. Suurin juttu tässä vuoden salitreenaamisessa onkin ollut itsensä ylittäminen ja omien rajojen venyttäminen niin fyysisesti kuin henkisestikin.

Oli miten oli, nyt vuoden määräajan lähestyessä loppuaan arvelin lisätsempin tulevan tarpeeseen – etenkin kun uutta vastaavaa pitkän tähtäimen tavoitetta ei ainakaan vielä ole mielessä. Buukkasin siis jälleen kymmenen kappaletta PT-treffejä. Tämä on nyt kolmas kerta kun ihanan PT:ni kanssa lähdetään uutta saliohjelmaa harjoittelemaan, kenties tällä erää viimeinenkin.

Näiden kymmenen kerran jälkeen tietoa eri liikkeistä ja variaatioista on sen verran omaankin päähän kasattu, että neljännen ohjelman saattaisin uskaltaa laatia jo itse itselleni. Eipä sillä: jos lottovoitto sattuisi joskus kohdalle, voisin PT:ni kanssa treenata vaikka päivittäin seuraavat 20 vuotta, sen verran mahtava tyyppi kyseessä. Valitettavasti ko. lottovoiton varaan ei kannata nyt ihan lähivuosien suunnitelmia kuitenkaan laskea.

Sellainen tekstiseinä sitten tällä kertaa, ehkä vähän pohjustuksena tulevalle. Ensi kerralla sitten jotain kevyempää. Ehkä.