Ensimmäinen viikko herkkulakkoa takana – miten meni?

No ei oo mennyt ihan niin kuin Strömsössä, ei. Dieetti kosahti heti alutekijöissään omaan mahdottomuuteensa, eli viikonlopun jo aiemmin sovittuihin menoihin. Kun piti valita perjantaina rahkan ja punkun + juustojen ynnä muiden herkkujen välillä ystävän saapuessa iltaa istumaan ja uutta asuntoa tsekkaamaan, voitte arvata mikä taho voitti.

Sunnuntaina puolestaan riisiä ja kanaa enemmän houkutteli tuohon ihan lähistölle avautunut Fu Man Lou -raflan buffa (suosittelen!!), jossa suuhun saattoi eksyä friteerattu herkku jos toinenkin. Iltalehden horoskooppikin sen tänä aamuna tiesi kertoa:

Viikonloppusi sujui varsin merkillisellä tavalla, olet itsekin hieman ällistynyt. No mokailu on ihan normaalia, rapatessa roiskuu. Tällä kertaa tavallista enemmän.

Mulla ei nyt jotenkin ole sydän mukana tässä projektissa. Oon perustyytyväinen omaan kroppaani tällaisenaan, mikä on tietysti hieno asia, mutta ei varsinaisesti auta pyrkimyksissä kohti siistimpää kesäkuntoa. Ja jotenkin tää kevät on niin ihmeellisen täynnä mitä hauskempia menoja ja tapaamisia, etten vaan yksinkertaisesti saa itsestäni esiin sellaista pingottajaa joka raahaisi omia eväitä mukaina ja siemailisi jäävettä kaikesta kaloripitoisesta juotavasta kieltäytyen. Ja koska punkku. <3

  

Ei tilanne kuitenkaan täysin toivoton ole, nimittäin se toinen päätavoite eli karkkien vähentäminen on sujunut ihan ok. Viikonloppuna tosin repsahdin (siinäkin), mut ainakaan en oo enää jatkanut jokapäiväistä napsimista. Ja viime viikolla arkipäivät söin suunnitelman mukaan, enkä palannut aina töistä kotiin kaupan herkkuhyllyjen kautta kuten sitä edellisellä viikolla.

Myös treenimotivaatio tuntuu taas löytyneen jäädäkseen – ainakin toistaiseksi, knock on wood. Salilla kävin viime viikolla kiltisti sen neljä kertaa, mikä suunnitelmaan kuuluukin. Mut että tällaista tällä kertaa. Hyvillä fiiliksillä repsahteluista huolimatta kohti uutta viikkoa – elämässä on kuitenkin muuta ihanaa ja tärkeätä vaikkei se sixpack sieltä esiin kuoriutuisikaan. ;)

Projekti 365 ohi

Tänään tulee tasan vuosi täyteen siitä, kun aloitin “365”-projektini eli oman tutkimukseni aiheesta onko 27-vuotiaan sohvaperunan mahdollista muuttaa elämänsä suuntaa ja ryhtyä aktiivikuntoilijaksi. Projekti aloitettiin personal trainerin ohjeistuksessa, ja tavoitteena oli ylläpitää säännöllistä (vähintään 3x viikko) treeniä kokonaisen vuoden ajan. Taustalla oli tuolloin ajatus siitä, että jos tavoitteessani onnistuisin, pitäisi treenaamisesta ehtiä vuodessa muodostumaan jo jonkinlainen tapa eikä homma tyssäsisi muutamassa kuukaudessa alkuinnostuksen laannuttua.

Mitä vuodessa sitten on tapahtunut? Koinko jonkinlaisen ahaa-elämyksen, joka muutti minut epäsporttisesta ja mukavuudenhaluisesta laiskimuksesta superinnokkaaksi treenaajaksi? No en. Vuoden aikana olen tajunnut, hieman kipeästikin, että tämä projekti tule olemaan vuoden sijaan koko elämän mittainen. Kai sen jollain tasolla tiesin jo vuosi sitten, mutta oli helpompi lähteä liikkeelle pienin askelein ja jonkinlaiset selkeät tavoitteet mielessä.

Myös tämä on fakta: en suinkaan nykyään syöksy joka kerta riemusta kiljahdellen kohti kuntosalia, vaan joudun lähes päivittäin muistuttamaan itseäni syistä miksi tätä teen ja todella tekemään päätöksen salille lähtemisestä uudelleen ja uudelleen sen sijaan että asiat vain tapahtuisivat omalla painollaan. En minä ole ihmisenä muuttunut niin paljoa, että 27 vuotta liikunnatonta elämää olisi vuodessa ehtinyt unohtumaan, vaikka toisaalta se kaukaiselta elämältä nyt tuntuukin. Mutta olen myös oppinyt hyväksymään tämän ja jopa suhtautumaan positiivisesti siihen, että olen aloittanut tietämättäni uuden koko elämän mittaisen oppimisprojektin johon epäilemättä tulee kuulumaan jatkossa myös alamäkiä ja taantumia.

Vuodessa olen myös kasvanut huikeasti – siis henkisesti, ja hieman fyysisestikin. :) Olen ollut aina sellainen ihminen, joka helposti luovuttaa homman kuin homman heti siinä kohtaa kun se a) ei onnistu helposti ja heti tai b) muuttuu liian haastavaksi. Etenkin alkuaikoina salilla jouduin todella kauas mukavuusalueeltani, kun jokainen asia täytyi opetella alusta asti. Ja useimmiten se oppiminen ei suinkaan ollut millään tasolla helppoa saatika nopeaa. Olen myös huomannut, että tarvittaessa pystyn haastamaan itse itseni pois sieltä mukavuusalueelta ilman kenenkään ulkopuolisen painostusta. Ei niin että siitä siltikään erityisemmin nauttisin, mutta pelkästään tieto tuosta luo uskoa itseen ja omaan tekemiseen.

Yksi hienoimpia vuoden aikana tapahtuneita juttuja on lisäksi se, että olen kehittänyt itselleni aidon kiinnostuksen liikkumiseen ja myös terveelliseen ruokaan. Kiinnostuksen tutkia asioita ja eri näkökulmia, sekä jopa hyvin lapsenomaisen uteliaisuuden jollaista en muista aikuisiällä juuri kokeneeni. En halua pelkästään treenata laput silmillä, vaan haluan tietää miksi ja miten ja voisiko asioita tehdä myös eri tavoin. Uskon tämän olevan merkittävä seikka jatkon kannalta, sillä aito kiinnostus asiaa kohtaan ruokkii omaa intoani jatkaa eteenpäin sen parissa.

Ehkä loppukaneettina vuodatukseeni vielä se, että suhtaudun todella nöyrästi tilanteeseen mihin olen päätynyt (tai siis: kovalla työllä päässyt). Pelkään tällä hetkellä monia asioita. Pelkään sitä, että menetän terveyteni ja lipsun tämän vuoksi takaisin täydelliseen treenaamattomuuteen. Pelkään sitä, että menetän innostukseni ja kiinnostukseni aiheeseen ja tämän myötä kaiken intoni salilla käymiseen. Pelkään sitä, että ilman selkeää päämäärää (joka minulla tähän asti on ollut 365-projektini myötä) huomaan vähitellen palaavani takaisin sohvan nurkkaan. Tähän päivään ei siis suinkaan lopu mikään, vaan tästä ennemminkin alkaa jotain. Nöyränä mutta samalla myös toiveikkaana jään seuraamaan, mitä osaan tästä lähteä rakentamaan. Sillä tärkein asia jonka olen vuoden aikana oppinut on tämä: minä ja vain minä pystyn oman elämäni suuntaa muuttamaan ja ottamaan vastuun siitä mitä saamistani rakennusvälineistä teen.

Is it friday yet?

Viikonlopusta ei ihan hirveesti ole kerrottavaa, kun koko paripäiväisen setin jännittävin osuus oli ylläriajautuminen YLE:n uutislähetykseen autoliikkeessä vieraillessa. Eli business as usual.

18012014-3

Huomenna alkaakin sitten PT-treenit ja uutta saliohjelmaa luvassa, eli jos vanhat merkit pitää pintansa niin seuraavan pari viikkoa saa käyttää luovuutta sellaisissa asioissa kuin sohvalta nouseminen ja wc-pöntölle laskeutuminen. Niin ja ehkä ärsyttävin kaikista: rintsikoiden kiinnitys sekä avaus. Ei ole yksi tai kaksi kertaa kun yläkropan treenien jälkeen oon viimeksi mainitussa joutunut pyytämään avomiehen avustusta.

18012014-2

Toukokuun lopulla ollaan suuntaamassa kaveriporukan kanssa Välimerelle risteilemään, eli voisin vaikka ottaa kevään tavoitteeksi nyt kaivella esiin niitä kuvitteellisia vatsalihaspalikoita ynnä muita lihaksia syksyn aikana kerrytetyn rasvakerroksen bulkkikuurin jäljiltä.

18012014-1

Matkahaaveilua

Lentoyhtiöiden alekauden myötä alkoi taas se aika vuodesta, kun piti sai ryhtyä suunnittelemaan tulevan kesän reissuja. Aiempina kolmena kesänä on vietetty aikaa Italiassa + viime kesänä Nizzassa, kun taas tällä kertaa ei ollut selkeää ajatusta siitä mihin haluttaisiin suunnata.

Hakusessa oli siis “joku kaupunkiloma” ja asia ratkesi oikeastaan itsestään, kun Norwegianilla oli tarjolla melkoisen halvat lennot Pariisiin touko-kesäkuun vaihteelle. Hintaa tuli (per henkilö) 140e, sisältäen 16 euron arvoiset paikkavaraukset. Joten Pariisi, here we come!

Pariisi on ollut mulla “pakko nähdä” -listan kärkipäässä jo ihan lapsesta asti, joten superinnokkaana odottelen reissua. Toukokuuhun tosin tuntuu olevan vielä ikuisuus – eikä vähiten sen takia, että tuota ennen pitäisi saada oppari ja loput opinnot vihdoinkin kasaan…

Jossain takaraivossa kuumottelee myös ajatus siitä, että ehkä loput kolme lomaviikkoa voisi säästää elokuulle ja käydä silloin toisella reissulla esimerkiksi Barcelonassa. Oon silmäillyt tässä siis lentoja myös tuonne suunnalle. Saa nähdä, tuleeko sorruttua vielä toisenkin kerran Norwegianin alennuslentoihin…

Hiuskriisi. Taas.

Kylmäkeratiinipidennykset vol. 2 on ollut päässä nyt sen nelisen kuukautta ja niiden poisto alkaa kummitella mielessä. Aattelin, että voisi vaihteeksi olla hetken ilman pidennyksiä. Ja sitten törmäsin tietysti just näihin muutaman kuukauden takaisiin kuviin.

Argh. Rakastan tommoisia löysiä laineita ja ne toimii pidennyksissä ihan täydellisesti. Eikä siitä pääse yli tai ympäri, että oon vähän koukuttunut tähän selkää myöten lainehtivaan tukkaan. Mutta, aion pysyä suunnitelmassa ja odotella ainakin kevääseen, ennenkun otan taas jonkun toisen kutrit päähäni.

Väri on toinen murheenkryyni. Mulla on ollut viime keväästä asti tommoinen “liukuväri”-efekti (lue: helvetin pitkä juurikasvu) mut nyt voisin ehkä siitäkin luopua.

Toisaalta tää on ollut maailman helpointa, kun ei ole tarvinut käydä vähän väliä värjäyttämässä tukkaa… Mutta siinä vaiheessa kun tyvikasvu alkaa lähestyä uhkaavasti olkapäitä, on varmaan aika sanoa sille hyvästit.

Ps. Ja vielä täysin asiasta kukkaruukkuun: yllä näkyy Nizzasta kotiutettu laukkurakkauteni by Stella McCartney. <3 I-HA-NA.